aamulla herään. suljen herätyskellon. muistan eilisen. olen surullinen, mutta päätän pitää kyyneleet sisälläni. raahustan ympäri taloa ja lopulta ulos, autoon. isäni vie minut valmentajani pihaan. hänen tyttärensä, ystäväni tulee ulos. hän halaa minua. kyyneleet valuvat poskillani. yvonne ei itke. tai itkee, mutta harvoin. hänen isänsä, valmentajani max, kysyy miten nukuin. huonosti, kuten hän oli arvellutkin. lähdemme ajamaan kohti lohjaa ja ikm-karsintoja. siellä näen ihmisiä. kavereita, kilpakumppaneita, riparilaisia, entisiä kavereita, tuttuja, vihollisia. astuessani hallin ovesta sisään, näytän muumiolta. tuijotan tyhjyyteen, kasvoni ovat valkoiset, silmän aluset taas mustat, hiukseni ovat sekaisin. seisomme keskellä aulaa. olemme kaikki hieman hukassa. viimein toinen valmentajamme tulee tuomaan meille avaimet. raahaudun altaille lämmittelemään. verran jälkeen on hiljainen hetki, edellisenä päivänä menehtyneen Josefiinan kunniaksi. osa lapsista ei ole hiljaa. kihisen kiukusta. kunnioittaisivat edes vähän minun ystävääni! samaan aikaan olen täysin musertunut. olen usein miettinyt; entä jos ? entä jos jollekkin ystävälleni sattuu jotakin? entä jos joku heistä menehtyy eikä hän koskaan saa tietää kuinka paljon hänestä välitän? Jose tuskin tiesi. emme puhuneet usein, mutta kun puhuimme, puhuimme paljon. se hymy, ne silmät. en voi koskaan unohtaa niitä.
aikasi tuli liian pian,
nyt lennät vapaana kuin taivaan lintu,
pimeässä loistava tähdenlento.
.jpg)
hiljaisen hetken jälkeen on ylimääräistä aikaa. vietän sen ystävieni kanssa. juttelemme niitänäitä, miten menee, mitä kuuluu, mutta myös Josefiinasta ja siitä kuinka monet häntä ikävöivät.
vihdoin on ensimmäisen lajini aika. 100metriä perhosta. en jaksa ottaa matkaa vakavasti. olen liian surullinen. yritän keskittyä mutten jaksa. se menee kuitenkin ihan hyvin. pääsen finaaliin kahdeksanneksi parhaalla ajalla. olen tyytyväinen. taas ylimääräistä aikaa ennen viestiä. viestimme on pelkkä vitsi. olemme niin huonoja. ei meillä ole mahdollisuuksia finaaliin. taso on niin kova. emme ota asiaa turhan vakavasti vaan pidämme hauskaa. ihan hyvin sekin meni, vaikka finaali jäikin kauas. lähdemme syömään. ruuan jälkeen menemme takaisin hallille. olemme yvonnen kanssa molemmat todella väsyneitä joten menemme lepäämään liukumäen alle. verrassa kaikki vain lipuu ohitseni, kuin olisin unessa. tahdon vain lähteä kotiin, mutten voi. en ennenkuin 200vaparia on uitu. vihdoin sekin aika koittaa. pelkään. en uskalla lähteä tarpeeksi kovaa, en uskalla hyytyä. en jaksa. jalkani vain roikkuvat perässäni. aika ei ole kummoinen. jään kahdeksanneksitoista. kuusitoista parasta pääsevät finaaliin. aluksi itken, koska olen niin pettynyt itseeni. juuri kun saan koottua itseni ja menen kuuntelemaan kommentteja, valmentajani mainitsee taas Josefiinan. lähden pois ja murrun täysin. hysteerinen itku. en vieläkään käsitä että Jose on poissa. tuntuu siltä kuin hän olisi vain kaatunut ja loukannut itsensä. kohta hän olisi taas täällä kanssamme, hymyilemässä sitä täydellistä hymyä ja saamassa kaikki hyvälle tuulelle. yritän ymmärtää tämän, mutta se on niin vaikeaa. ajan kanssa tämänkin kai tajuaa. toivottavasti..
kaipaan sua kulta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti